Ylioppilaan eväät ja muurahaiset

Ajattelin, ettäs jos kirjoittaisi hiukan tajunnanvirtaiseen tyyliin nimittäin ylioppilaudesta, koska aihe on ajankohtainen johtuen hyvin pitkälti itseni kyseinomaisesta olemustilasta eli ylioppilaudesta.

Ylioppilaus tuntuu näin ensituntumalta vallan sykähdyttämättömältä sillä onhan totuus se, että ei se ylioppilaus vaan sen mukanaan tuomat velvollisuudet kuten syöminen sekä ns. palavat tunteet. Nämä palavat tunteet eivät tosin liity minuun millään muotoa, ei ensinkään, vaikka pahainen lukija näin saattoi hetken ajan ajatella ilman paikkaansapitäviä ja vahvasti perusteltuja veden- ja tulenpitäviä argumentteja. Asiahan vain on nimittäin sillä tavalla, että en myönnä enkä kiellä, pikemminkin päinvastoin, mukaillen erästä tunnettua henkilöä, joka myös korkeaan virkaan pyrkii.

Toisekseen äidinkielen arvosanan viekkaus ja korrelaatio kielitaitoon on kyseenalainen. En tokikaan väitä mitään, enkä ainakaan kiistä tai ehdota, sillä onhan niin, että kypsyys ei liene päinvastainen asia leikkimiselle, eivätkä ne sulje pois toisiaan, puhuttiinpa sitten kielestä tai arkielämän pienistä ilonaiheista. Tahdon vain sanoa, että ei kannattane, tai jos kannattaneekin, niin ei ole pakollista noudattaa kaikessa ministeriön ehdotuksia, niin opetus- kuin valtiovarain-sellaisenkaan. Kaikella tällä viittaamisella johdatan tekstin johtoidean kapean ja keinuvan aasinsillan kautta siihen, että taidokas kielen rikkominen kenties ei herätä pelkästään positiivisia tunteita.

Vielä palatakseni asiaan, josta tietysti lukijat haluavat lukea, eli palavat tunteet. Sortumalla jälleen kirjoittamaan tästä, tarkoittaa, että tekstini on kovin populistinen, aivan kuin juusto porkkanaraasteessa. Edelläolevan vertauksen absoluuttisen surkeuden johdattamana voin siis siirtyä asiaan eli hehkuviin tunteisiin. Nimittäin näillähän yleensä käsitetään olevan kohde, eli ns. henkilö-joka-jääköön-nimeämättä. Teknisesti tarkastellen, vaikkakaan asiassa hyvin vähän nyt varsinaisesti tarkalleen ottaen, tai vaikka ottamattakin, ei teknisiä piirteitä ole, niin sanotaanpas nyt kuitenkin, että asiaahan voi tarkastella teknisesti silmänliikkeillä. Niiden suhde absoluuttiseen heilumiskertoimeen määrittää tarkalleen asteen henkilön emotionaalisesti värittyneestä tilasta.

Mainitsisin vielä ainakin sen, että enpäs mainitsekaan, vaan sanon vain, että olisi takuulla parempi jopa olla julkaisematta tätä tekstiä, sillä järjen hivenenkään löytyminen kyseisestä tekstistä on, jos ei mahdoton, niin ainakin mahdottoman vaikea tehtävä. Olkoon tämä nyt kuitenkin esimerkkinä tällaisen nykyaikaisen postmodernin tekstin naurettavuudesta.

Katsaus päivänpolttavaan arkeen

Tutkaillaan hiukan silleenkutsuttujen herrasmiesten elämäntilannetta paradoksaalisesta ja toisaalta myöskin kielipoikkitieteellisestä näkökulmasta. Ensinnäkin ja toisinnakin tarkoitan plokin kirjoituksentuottajaperhettä.

Topias on edelleen olemassa ja hänen hiuksensa kasvavat yhä. Lisäksi Topias harrastaa edelleen, ja myöskin koulunkäynti on hänelle syömisten välissä suoritettava pakkoliike. Topias näkee öisin unia, jotka sisältävät aiheita. Jokaisesta hänen unestaan äidinkielen opettaja löytäisi myös teeman ja useita motiiveja. Lisäksi Topiaksella on tiettyä konstruktiivista dissonanssia varvas-nenä akselilla.

Johannes on kuin suomalainen mies, vaikka hänellä on keskimittaista lyhyempi auto. Lisäksi hän syö iltaisin ja herää kellonaikoihin. Myös hänen koulutaipaleensa on kesken, sillä kurssit ovat vielä alempana kuin allekirjoittaneen. Perinteistä poiketen hän harrastaa monenlaista ja toisaalta toisenlaista, mitkä piristävät perisuomalaista mielenmaisemaa eri tavalla kuin kiinalaisen koruompelun harjoittelu afganistanilaista beduiinia.

Itse olen edelleen, mutta toisaalta koulutaivalta minulle ei ole. Sen lisäksi näen edelleen eteenpäin ja päätä kääntäen näen myös taaksepäin. Toisinaan poistun sängystäni ja vaellan aina postilaatikolle asti. Olen myös derivoitunut vahvasti. Lisäksi sisäinen suuntavektorini on hyvä. En harrasta motiiveja, enkä temaattista lukutyyliä.

Miehistössä siis kaikki hyvin, joten voitte nukkua edelleen yönne rauhassa, sillä ollos huoleton poikas valveill' on – jos ei päivällä, niin sitten yöllä. Kommentoikaahan ahkerasti tai älkää.

Humoristifilosofi

Humoristifilosofi on uhanalainen laji. Humoristifilosofeja ei kasva puissa, vaikka ne voivat vaihtelevasti kesäisin pesiä oksien välittömässä läheisyydessä, ei kuitenkaan kuusissa.

Humoristifilosofi pohtii tulevaisuuttansa siitä lähtökohdasta, että huumori ei elätä ihmistä, mutta sen puute voi aiheuttaa vakavia traumoja. Siksi humoristifilosofi usein harrastaa turhuuksia, vaikka ne eivät olisikaan humoristisia.

Humoristifilosofin tunnusomaisin piirre on hiukset tai niiden puutteettomuus. Humoristifilosofit eivät useinkaan harrasta kaljun pitoa elleivät he sitten ole vahvasti kaljuun meneviä ihmisiä. Tosin yksittäiset humoristifilosofit voivat olla kaljuja huumorin varjolla.

Humoristifilosofin elämänfilosofia on ryyditetty tukevalla ruoalla ja roskakirjallisuudella. Toisinaan hän voi harrastaa klassista yksinlaulua, suuntautumisvaihtoehtonaan suihkulaulu. Humoristifilosofin rakkain harrastus on yleensä valittaminen. Humoristifilosofit ovat hirmuisen taitavia valittajia, jopa ilman koulutusta.

Humoristifilosofi saattaa kirjoittaa blogia. Se voi olla jopa todennäköistä. Usein humoristifilosofi kuitenkin löytää tärkeämmäksi omenoiden kuorimisen naapurin pihalle tunkeutuvia puluja varten. Humoristifilosofit pitävät puluista, kunhan ne ovat keveitä.

Humoristifilosofi voi vaipua synkkyyteen, mutta hänen synkkyytensä on yleensä tummanpunaista, ei ainakaan mustaa. Tummansininen ja -vihreä synkkyys ovat myös mahdollisia. Muunlaisia synkkyyksiä humoristifilosofi ei harrasta, sillä hän on yleensä varsin vaalea, vaikka juokin kahvinsa mieluiten mustana.

Toisinaan humoristifilosofi poistuu kotoaan ja kävelee kaduilla kuin kuka tahansa meistä. Kuitenkaan humoristifilosofin ääni ei saa verta hyytymään, sillä se on pehmeä kuin sipuli ja siirappinen kuin kauppakuitti.

Kokelas 106

Kerrostalon alimman kerroksen kaksiossa keskellä suurta kaupunkia, tuota yksinäisyyden kaihoisaa tyyssijaa, makaa hän sängyssään, joka ostettiin kirpputorilta - oikeata antiikkia. Verhojen raosta tuleva valo piirtää kuvioitaan makuuhuoneen seiniin.

Toinen nukkuu.

Aika kuluu eteenpäin eikä koskaan pysähdy. Klo 1:02.

Pakko tempoa jotain kirjaa. Miksi äiti laittoi silloin kotoa parisängyn peiton mukaan? Se tippuu lattialle eikä siihen ole toisia lakanoita. Kaikki Tex Willerit on luettu.

Teen keiton aika. Klo on 2:16

Maidon kanssa tästä tulisi hyvää. Oikean maidon ,ei litkujen. Jotkut eivät vaivaudu edes maistamaan. Toisenkin mielestä vaniljanmakuinen on parasta. Sokeria silti täytyy laittaa. Pakko herkistellä pohjaan saakka, vaikka se on sieltä kitkerää.

Klo 3:06

Tämä puhelin on hyvä, tässä saa monta herätystä. Oikein kunnolla ajoissa että voi aamulla päästä hiukan kahvia fiilistelemään. Leivän voisi tehdä. Tuskin tulee syötyä. Paska. Mitähän jos sitä nukkuis vahingossa pommiin? Se se vasta ois varmaan paskaa.

Klo 7:15

Muutettiin asumaan veden alle. Aluksi oltiin pienikokoisia - kuin sammakot. Sitten kaikki oli isompaa ja autojakin oli. Hengitys oli aluksi hankalaa mutta siihen tottui. Juice Leskisistä peilissä toisella silmälasit, toisella panta. Samurain viimeinen toivo on hypätä, mutta kun ei uskalla.

Klo 8:58

Toinen sanoo jotain, eikö sun pitäis jo lähtä.

Voi paska.

Miksi just mulle?

Kurkien huumori on kirkuvaa

Kurkien huumoria on toisinaan vaikea ymmärtää. Se on kryptistä.

Abiturientin salat

Ruohonleikkurin ratissa tai ei oikeasti ratin sisällä vaan leikkurin penkillä istuen ja ratista kiinnipitäen näyttäisi syntyvän ehkäpä kaikkein parhaimmat ajatukset. Tajusin nimittäin, että lukion päättävän nk. abiturientin hymyn leveys näyttäisi olevan kääntäen verrannollinen jäljellä olevien koulupäivien määrään.

Muodostetaan siis funktio f(x) = kx + a. Funktio antaa arvoksi hymyn leveyden. Muuttuja x taasen on jäljellä olevien kouluaamujen määrä. Oletetaan leveimmäksi mahdolliseksi hymyksi puoliympyrän muotoinen hymy, joka on radiaaneina pii(π). Funktion suurin arvo on siis π, jonka se saavuttaa jäljellä olevien kouluaamujen määrän ollessa nolla, eli pisteessä (0, π).

Funktion taasen leikatessa x-akselin on sen arvo luonnollisesti nolla, mikä tarkoittaa, että opiskelijan ilme on mahdollisimman neutraali. Tästä pisteestä lähtien koulupäivien määrän vähetessä hymy kasvaa. Kun lasketaan, että uudella lukiolaisella on edessään keskimäärin reilut 500 aamua, voidaan olettaa, että kys. henkilön hymy alkaa leveämään aamujen määrän pudotessa kymmenesosaan alkuperäisestä, eli kun jäljellä on 50 kouluaamua. Näin ollen funktio leikkaa x-akselin pisteessä (50, 0).

Nyt voidaan laskea funktion kulmakerroin k = (0 - π) : (50 - 0) = - π / 50. Funktio taasen leikkaa y-akselin pisteessä (0, π), joten vakio a = π. Näin funktio f(x) = - (π/50) ⋅ x + π.

Sijoittamalla x:n paikalle omien kouluaamujeni määrän, joka on tasan 10 saadaan f(10) = -(π/50) ⋅ 10 + π = (4π/5). Tämä vastaa 144 astetta ympyrästä. 

Toisin sanoen, hymy on jo todella leveä.

Kesädekkari - osa 10, kurja loppu ja papukaijamerkki?

Enimmän, sankkaakin sankanpuolehkoisemman, synkemmän, tummemman, myrkyllisemmän, paksumman ja savuttomankaltaisemattomamman savun hälvettyä nousi yksi pää ylös metsän kätkössä Sipulijärven nyt kovin mustuneella ja autioituneella rantametsiköllä. Linnut liplattivat ja kalat puikkelehtivat kaislikonruokojen väleissä vihellellen Mozartin 42. sinfoniaa. Olisi ollut kaunis kesäpäivän ilta, jos sitä ei olisi pilannut tämä kurjaksi muuttunut maisema, josta puuttuivat kaikki kauniin piirteet – mitä ne sitten ovatkaan.

Nouseva pääkin oli kaiken irvokkuuden maksimoimiseksi kuolevan rikosylikomisario Cajanderin pää – tosin pian entisen rikosylikomisarion, sillä eivät voi kuolleet tuota virkaa kovin suurella tehokkuudella hoitaa, vaikka tietyt irvileuat sanoisivat, että ei mikään muuttuisi siltikään siitä, ei Kyllikki Saaren murha jäisi sen enempää selviämättä.

Näki Cajander kuitenkin, että tehtävä oli suoritettu, ikävillä seurauksilla vain. Siellä makasi oikosenaan hiiltyneiden mäntyjen katveissa niin Jurgenia, Selinaa, Perttiä kuin Petteriäkin. Cajander harmitteli mielessään näitä nykyrikollisia, joilla oli räjähteitä mukanaan kaikkialla, menivät he sitten maitokauppaan tai pankkiryöstölle. Vanhan koulukunnan poliisina hän ei voinut sulattaa tällaista, mutta toisaalta eipä hänen tarvinnut enää juuri mitään sulatellakaan, sillä pian kävisi lähinnä niin, että hänen oma ruumiinsa alkaisi sulaa. Cajander huokaisi vielä viimeisen kerran, ja hänen päänsä vaipui kuolleena maahan – tosin kuolivat siinä samalla myös muutkin Cajanderin kehon osat, mutta toisaalta ne eivät vaipuneet minnekään, sillä ne olivat jo maassa.

Toisaalla, toiseen aikaan, satoi. Eelis-Veikko Louhivaara katseli mitäännäkemättömin, vaikkakaan ei mitäänsanomattomin – nimittäin sen verran syvät, moni-ilmeiset ja viisaat ne olivat – silmin ikkunasta, johon sade ropisi suurin ja välillä pienemmin pisaroin. Tarkkaavainen katselija olisi huomannut kosteuden hiipivän hänen silmistään alaspäin poskea raiteenaan käyttäen ja matkaten niin pitkään, että ne paidankin kastella saattoivat.

Oli kulunut jo useita hetkiä siitä hetkestä, kun Eelis-Veikolle olivat tulleet kurin ja järjestyksen erikoisasiamiehet kertomaan tapahtuneesta. Tosin hänelle kerrottiin, että muiden kuin rikosylikomisario Cajanderin eloonjääminen olisi varsin todennäköistä. Kuitenkin, kuolleita olivat sekä hänen poikansa että poikansa läheinen esimies. Kyllä se sellainen vetää matalaksi jopa 58-vuotiaan matematiikan lehtorin mielen.

Sitten Eelis-Veikko heräsi, ja untahan se kaikki olikin ollut. Simo oli juuri saanut omeletin paistettua ja hymyillen Eelis-Veikko havaitsi sen olevan kulmikkaan muotoinen, Simon bravuuri jo vuosien takaa.

Kesädekkari - osa melkein 8

Huoneessa istui useita ihmisiä – ainakin suhteellisen useita. Rikosylikomisario Cajander ei kuitenkaan noteerannut heistä kuin yhden ainoan: Eelis-Veikko Louhivaaran. Tämä pyörätuolissa istuva matematiikanopettaja tarkasteli tiettyjä papereita tarkemmin määrittelemättömän kummallinen eli outo ilme kasvoillaan.

Eelis-Veikon päässä pyörivät ajatukset. Oikeammin monet ajatukset, jopa niin monet, että ilman matematiikkataustaansa hän tuskin olisi pystynyt laskemaan niiden ja mielessään pyörivien kahviin liittyvien ajatusten suhdeluvun kaksidesimaalista likiarvoa ilman laskinta. Mutta Eelis-Veikko oli saanut koulussaan leikkisän lempinimen Matikka-Veikko – eikä turhaan. Hänen kykynsä selvittää vaikeitakin ongelmia päässälaskien oli lähes yhtä huikeaa kuin kahvihampaankolotuksensa.

Huoneessa olevat muut henkilöt, jotka olivat eräitä kyvykkäiksi tunnettuja rikosasiantuntijoita, melkein pystyivät kuulemaan Eelis-Veikon aivorattaiden surinan, mutta vain melkein, sillä Eelis-Veikon aivokoneisto oli aina niin hyvinrasvatussa tilassa, että sen muodostama meteli oli lähes olematon. Eelis-Veikon ajatusrattaiden laakerit olivat edelleen huippulaatua, olisi voinut jopa sanoa, että ne vaikuttivat vain parantuneen vanhetessaan.

Eelis-Veikon silmät olivat hiukan aiemmin tarkanneet papereita nopeilla liikkeillä, pyyhkien paperia kuin ammattimainen siivooja määrätietoisin ja kaikenkattavin ottein, palaten välillä takaisinpäin huomatessaan kohdan, joka tarvitsikin hiukan perusteellisempaa käsittelyä. Nyt kuitenkin Cajander ja muut korkea-arvoiset tyypit huomasivat Eelis-Veikko Louhivaaran silmänliikkeiden lakanneen. Hänen silmänsä olivat nyt pysähtyneet ja ne alkoivat hitaasti hehkua – tai ainakin niin kaikki ihmiset kuvittelivat – vaikka ehkä tuo hehkuminen oli vain heidän jännittyneissä mielissään muodostamaa harhakuvitelmaa, mutta jollain tavalla se silti sopi tilanteeseen, aivan kuin voisilmä puuroon.

– Ratkaisun avain on, Eelis-Veikko piti tehosteisen tauon havainnollistaakseen sanomansa painokkuutta, – Sipulijärvi.

Yleisö kohahti, tai siis olisi kohahtanut, jos kyseessä olisi ollut yleisö, mutta oikeastaan kyse ei ollut yleisöstä, vaan rikosalan ammattilaisista, joiden ajattelemaan tottuneet mielet käynnistyivät välittömästi. Noin kolmen neljäsosasekunnin jälkeen käynnistyi puhetulva, kun nämä ihmiset halusivat saada tietoonsa kaiken mahdollisen ja mahdottoman kyseisestä asiasta.

Eelis-Veikko vastaili kysymyksiin monen kymmenen vuoden tuomalla varmuudella, ja yltä aikayksikön – jos aikayksikkönä käytetään SI-järjestelmän mukaista sekuntia(s) – oli valmistunut ruutupaperivihkosta repäistylle paperille hahmoteltu nopean toiminnan suunnitelma. Nyt oli tosi kyseessä, sillä tarkoituksena oli estää kansallisen katastrofin synty, mutta myöskin pelastaa kaikki pelastettavissa olevat, tällä hetkellä kohonneen riskiluokituksen tilassa olevat ihmiset, joiksi voitiin luokitella muun muassa Sipulijärven rannalla yksikseen asusteleva 67-vuotias Erkki "Järvikeisari" Mänty, jota myös toisinaan Sipulijärven Erakoksi kutsuttiin.

Ja tämän toimintasykäyksen lähteenä oli ollut Eelis-Veikko Louhivaaran vasta pommi-iskussa henkensä menettäneen pojan Simo Louhivaaran kokoamat salaviestit, joissa kyseisen pommi-iskun suorittanut ryhmä viestitti todella ratkaisevista toimintaansa liittyvistä asioista. Tämän koodisanoman Eelis-Veikko Louhivaara oli pystynyt purkamaan, ja näin aktiivisen toiminnan painopiste olikin siirtymässä kohti Sipulijärveä. Eelis-Veikko Louhivaara taasen edellä mainitusta pommi-iskusta pyörätuoliin joutuneena ja edelleen kovin heikkokuntoisena päätti siirtyä aktiivisesta ajatustoiminnasta passiiviseen lepotoimintaan, sillä hänen palvelustaan ei tällä erää enää tarvittu.

Rikosylikomisario Cajander oli jo pukeutumassa omaan taisteluvarustukseensa, joka käsitti muun muassa luotiliivit ja onnea tuottavan jäniksenkäpälän. Matka kohti Sipulijärveä alkaisi pian.

Kesädekkari - osa 7 ja rapiat

Petteri V. Kaksjärvi oli matkalla. Hän oli matkalla, vaikkei tiennyt miksi oli matkalla, minne oli matkalla, milloin oli matkalla ja missä oli matkalla. Kaksi viimeiseksi mainittua kysymystä tosin oli hiukan kärjistystä, sillä kyllähän hän tiesi paljonko kello oli ja tiesi, että oli bussissa jossakin päin Keski-Suomea, mutta käytännössä hän ei ollut näistäkään tietääkseensä. Hän keskittyi vain yhteen asiaan.

Petteri V. Kaksjärvi tuijotti vasemmalle ikkunan läpi kuin fiktiivisen Tuijottaja-patsaan henkilö, lakkaamatta ja silmiään räpyttämättä. Hänen ainoa tavoitteensa oli löytää jostakin punainen tupa ja perunamaa. Ei häntä tosin erityisemmin ne punainen tupa ja perunamaa kiinnostaneet, mutta se oli johdonmukainen vihje Selinan kryptisessä puhelussa hänelle.

"--ja sitten saan nähdä sinun punaisen tuvan ja perunamaan--", Petteri V. Kaksjärven mieleen muistuivat Selinan sanat puhelussa.

Yhtäkkiä hän näki sen. Peltoaukean laidalla oli pieni punainen mökki. Sen takana oli perunamaa. Petteri V. Kaksjärvi painoi bussin pysäytysnappia.

Kesädekkari - osa 6 ja 3/5

Hänet tunnettiin tarkemmin, tai toisaalta jopa epätarkemmin, jos ajatellaan klassisesti tavallista kansalaista, mutta kuitenkin tietyissä piireissä tarkemmin, ja kuten edellä mainittiin toisissa siis ei ollenkaan, nimellä Kredius. Kyseisellä lisänimellä hänet tunnettiin lähinnä hänen harrastuspiireissään. Harrastihan hän sentään intohimoisesti larppausta.

Toisaalta voidaan epäillä tunnettiinko häntä todella kyseisissä piireissä ollenkaan, sillä hänen larppausystävänsä luulivat hänen juovan kahvinsa maidon kera kuljettaen kahvinsa aina keltaisessa termospullossa ja käyttäen juoma-astianaan pinkkiä korvallista lapsille ja suhteellisen lapsenmielisille tarkoitettua muovimukia. Tämä kuitenkin kuului vain hänen Kredius-imagoonsa, ja niinpä hän toisinaan aamulla herätessään nauroikin yksikseen näille hölmöille larppausystävilleen, jotka eivät tajunneet, että todellisuudessa hän joi aina kahvinsa maidon kera, ei koskaan termospullosta, käyttäen isoisänsä vanhaa pahkasta veistelemää puukuppia ja muistaen vielä aina olla juomatta kupin pohjalle jäävää viimeistä kahvisenttiä - vaikka hän olisi ottanut santsikupillisenkin, niin kaatoi hän aina ensin kupin viimeisen kahvisentillisen pois.

Totuuden nimissä on kuitenkin näin hänen poismenonsa jälkeenkin todettava, että hänen ruusuiset kuvitelmansa olisivat paljastuneet todellakin ruusuisen piikkisiksi, sillä hänen larppausystävänsä ne vasta olivatkin onnistuneet häntä huijaamaan. Ei heidän Tulten valtias ja sankaritar Ritzenfelderin perilliset -larppausryhmänsä Wistoldelferingabongtzxu -nimellä tunnettu vihreävalkoraidalliseen haalariin pukeutuva mies ollutkaan vankilapaossa elelevä sarjamurhaaja, vaikka Kredius niin luulikin. 

Eräs toinen ryhmän jäsen oli saanut hänet jopa uskomaan, että kyseinen henkilö juo iltaisin appelsini-omenamehusekoitusta, mikä oli saanut Krediuksen viikon ajaksi pois tolaltaan, niin ettei hän pystynyt edes tervehtimään postiluukkunsa kautta naapurin mummoa.

Siksipä hänestä voidaan muodostaa tietynlainen käsitys suhteellisesti katsottuna naiivihkona henkilönä, joka kuitenkin osasi huijata muita ihmisiä, vaikka häntä pidettiin rehellisenä, minkä ansiosta hän olikin saanut ala-asteellaan fair play -palkinnon eräässä jalkapalloturnauksessa - vaikka hän oli ollut joukkueensa huonoin pelaaja, mikä oli joukkueen laatuun nähden melkoinen saavutus, huolimatta siitä, että yleensä ottaen huonoutta ei nähdä kovinkaan suurena saavutuksena, mutta tässä kyseisessä tapauksessa voidaan asia näinkin muotoilla, sillä olihan hän sen verran ainutlaatuinen ihminen joka tapauksessa, vaikkain nyt tosin jo lepää maan povessa.

Petteri V. Kaksjärvi huoahti tuntuvasti, tosin aika vetelästi, saatuaan kirjoitettua tämän tekstin loppuun. Hän oli väsynyt, mutta toisaalta onnellinen, sillä hän piti juuri tätä Kredius-lisäystä kuin suorastaan pisteenä i:n päällä tässä hienossa kirjassaan, jonka pituudeksi oli lopulta muodostunut 527 sivua. Onnellinen hän oli myös siitä syystä, että hän uskoi saavansa tällä uusimmalla teoksellaan ennenkuulumattoman suosion Fiktiivisten Elämänkertojen Harrastajat ry:n kokouksessa. Olihan hän pystynyt luomaan aivan uudenlaisen elämänkerran, mainitsematta edes kertaakaan henkilön nimeä, jota ei siis edes ollut olemassa, sillä olihan koko elämänkerta fiktiota.

Fiktiivisten Elämänkertojen Harrastajat eli lyhemmin FEH, oli varsin aktiivisesti toimiva, mutta pieni fiktiivisten elämänkertojen kirjoittamista harrastavien yhdistys. Yhdistyksen jäsenet olivat huomanneet, että monille ihmisille tuotti vaikeuksia käyttää puheessaan lyhennettä FEH, joten he olivat keksineet yhdistykselleen uuden ja paremmin lyhenevän nimen, jota käytettiin rinnakkaisnimenä. Tämä nimi oli Keksittyjen Elämänkertojen Kirjoittajien Klassisen Institutionaalisesti Liittoutunut Älymystö, lyhentyen tyylikkäästi KEKKILÄ.

Petteri V. Kaksjärvi kerkesi lähes vajota kirjoituksenjälkeiseen valveunitilaan, mutta puhelimen sointi katkaisi hänen tyhjyydentunteensa, ja näin hän valutti itsensä puhelimen luokse. Täytyy tässä kohden huomauttaa, että huolimatta nuorehkosta iästään - kahden- ja kolmenkymmenen välimaissa - oli hän näitä viimeisiä mohikaaneja, jotka vielä käyttivät pelkästään lankapuhelinta, koska hän pelkäsi, että Google-autot sieppaisivat hänen puhelimensa lähettämät radioaallot, ja näin voisivat salakuunnella hänen puheluitaan äidilleen.

Viisi minuuttia kestäneen puhelun jälkeen Petteri V. Kaksjärvi huoppui takaisin tuoliinsa, ja vajosi alas samaan aikaan kun hänen päässään surisi hämmästyttävä määrä kysymyksiä ottaen huomioon sen, että hänen päänsä oli verrattain pieni. Miksi ihmeessä Selina Pääkkö oli soittanut hänelle esiintyen kuin olisi hänen sukulaisensa, ja puhuen muutenkin hyvin outoja - sanoi, ettei tulekaan käymään vielä, vaan vasta myöhemmin ja puhui sukulaistensa kuulumisista ja muuta kummallista.

Petteri V. Kaksjärvi tunsi astuvansa Sherlock Holmesin, Hercule Poirotin, Kurt Wallanderin ja komisario Takamäen muodostamalle jatkumolle, ja päästi harmaat aivosolunsa jylläämään niille nurmettuneille viheriöille, joilta pystyi löytämään ratkaisun mitä oudoimpiin salasanomiin.

Petteri V. Kaksjärvi kallisti päänsä taaksepäin ja sulki silmänsä.