Kesädekkari - osa 7 ja rapiat

Petteri V. Kaksjärvi oli matkalla. Hän oli matkalla, vaikkei tiennyt miksi oli matkalla, minne oli matkalla, milloin oli matkalla ja missä oli matkalla. Kaksi viimeiseksi mainittua kysymystä tosin oli hiukan kärjistystä, sillä kyllähän hän tiesi paljonko kello oli ja tiesi, että oli bussissa jossakin päin Keski-Suomea, mutta käytännössä hän ei ollut näistäkään tietääkseensä. Hän keskittyi vain yhteen asiaan.

Petteri V. Kaksjärvi tuijotti vasemmalle ikkunan läpi kuin fiktiivisen Tuijottaja-patsaan henkilö, lakkaamatta ja silmiään räpyttämättä. Hänen ainoa tavoitteensa oli löytää jostakin punainen tupa ja perunamaa. Ei häntä tosin erityisemmin ne punainen tupa ja perunamaa kiinnostaneet, mutta se oli johdonmukainen vihje Selinan kryptisessä puhelussa hänelle.

"--ja sitten saan nähdä sinun punaisen tuvan ja perunamaan--", Petteri V. Kaksjärven mieleen muistuivat Selinan sanat puhelussa.

Yhtäkkiä hän näki sen. Peltoaukean laidalla oli pieni punainen mökki. Sen takana oli perunamaa. Petteri V. Kaksjärvi painoi bussin pysäytysnappia.

Kesädekkari - osa 6 ja 3/5

Hänet tunnettiin tarkemmin, tai toisaalta jopa epätarkemmin, jos ajatellaan klassisesti tavallista kansalaista, mutta kuitenkin tietyissä piireissä tarkemmin, ja kuten edellä mainittiin toisissa siis ei ollenkaan, nimellä Kredius. Kyseisellä lisänimellä hänet tunnettiin lähinnä hänen harrastuspiireissään. Harrastihan hän sentään intohimoisesti larppausta.

Toisaalta voidaan epäillä tunnettiinko häntä todella kyseisissä piireissä ollenkaan, sillä hänen larppausystävänsä luulivat hänen juovan kahvinsa maidon kera kuljettaen kahvinsa aina keltaisessa termospullossa ja käyttäen juoma-astianaan pinkkiä korvallista lapsille ja suhteellisen lapsenmielisille tarkoitettua muovimukia. Tämä kuitenkin kuului vain hänen Kredius-imagoonsa, ja niinpä hän toisinaan aamulla herätessään nauroikin yksikseen näille hölmöille larppausystävilleen, jotka eivät tajunneet, että todellisuudessa hän joi aina kahvinsa maidon kera, ei koskaan termospullosta, käyttäen isoisänsä vanhaa pahkasta veistelemää puukuppia ja muistaen vielä aina olla juomatta kupin pohjalle jäävää viimeistä kahvisenttiä - vaikka hän olisi ottanut santsikupillisenkin, niin kaatoi hän aina ensin kupin viimeisen kahvisentillisen pois.

Totuuden nimissä on kuitenkin näin hänen poismenonsa jälkeenkin todettava, että hänen ruusuiset kuvitelmansa olisivat paljastuneet todellakin ruusuisen piikkisiksi, sillä hänen larppausystävänsä ne vasta olivatkin onnistuneet häntä huijaamaan. Ei heidän Tulten valtias ja sankaritar Ritzenfelderin perilliset -larppausryhmänsä Wistoldelferingabongtzxu -nimellä tunnettu vihreävalkoraidalliseen haalariin pukeutuva mies ollutkaan vankilapaossa elelevä sarjamurhaaja, vaikka Kredius niin luulikin. 

Eräs toinen ryhmän jäsen oli saanut hänet jopa uskomaan, että kyseinen henkilö juo iltaisin appelsini-omenamehusekoitusta, mikä oli saanut Krediuksen viikon ajaksi pois tolaltaan, niin ettei hän pystynyt edes tervehtimään postiluukkunsa kautta naapurin mummoa.

Siksipä hänestä voidaan muodostaa tietynlainen käsitys suhteellisesti katsottuna naiivihkona henkilönä, joka kuitenkin osasi huijata muita ihmisiä, vaikka häntä pidettiin rehellisenä, minkä ansiosta hän olikin saanut ala-asteellaan fair play -palkinnon eräässä jalkapalloturnauksessa - vaikka hän oli ollut joukkueensa huonoin pelaaja, mikä oli joukkueen laatuun nähden melkoinen saavutus, huolimatta siitä, että yleensä ottaen huonoutta ei nähdä kovinkaan suurena saavutuksena, mutta tässä kyseisessä tapauksessa voidaan asia näinkin muotoilla, sillä olihan hän sen verran ainutlaatuinen ihminen joka tapauksessa, vaikkain nyt tosin jo lepää maan povessa.

Petteri V. Kaksjärvi huoahti tuntuvasti, tosin aika vetelästi, saatuaan kirjoitettua tämän tekstin loppuun. Hän oli väsynyt, mutta toisaalta onnellinen, sillä hän piti juuri tätä Kredius-lisäystä kuin suorastaan pisteenä i:n päällä tässä hienossa kirjassaan, jonka pituudeksi oli lopulta muodostunut 527 sivua. Onnellinen hän oli myös siitä syystä, että hän uskoi saavansa tällä uusimmalla teoksellaan ennenkuulumattoman suosion Fiktiivisten Elämänkertojen Harrastajat ry:n kokouksessa. Olihan hän pystynyt luomaan aivan uudenlaisen elämänkerran, mainitsematta edes kertaakaan henkilön nimeä, jota ei siis edes ollut olemassa, sillä olihan koko elämänkerta fiktiota.

Fiktiivisten Elämänkertojen Harrastajat eli lyhemmin FEH, oli varsin aktiivisesti toimiva, mutta pieni fiktiivisten elämänkertojen kirjoittamista harrastavien yhdistys. Yhdistyksen jäsenet olivat huomanneet, että monille ihmisille tuotti vaikeuksia käyttää puheessaan lyhennettä FEH, joten he olivat keksineet yhdistykselleen uuden ja paremmin lyhenevän nimen, jota käytettiin rinnakkaisnimenä. Tämä nimi oli Keksittyjen Elämänkertojen Kirjoittajien Klassisen Institutionaalisesti Liittoutunut Älymystö, lyhentyen tyylikkäästi KEKKILÄ.

Petteri V. Kaksjärvi kerkesi lähes vajota kirjoituksenjälkeiseen valveunitilaan, mutta puhelimen sointi katkaisi hänen tyhjyydentunteensa, ja näin hän valutti itsensä puhelimen luokse. Täytyy tässä kohden huomauttaa, että huolimatta nuorehkosta iästään - kahden- ja kolmenkymmenen välimaissa - oli hän näitä viimeisiä mohikaaneja, jotka vielä käyttivät pelkästään lankapuhelinta, koska hän pelkäsi, että Google-autot sieppaisivat hänen puhelimensa lähettämät radioaallot, ja näin voisivat salakuunnella hänen puheluitaan äidilleen.

Viisi minuuttia kestäneen puhelun jälkeen Petteri V. Kaksjärvi huoppui takaisin tuoliinsa, ja vajosi alas samaan aikaan kun hänen päässään surisi hämmästyttävä määrä kysymyksiä ottaen huomioon sen, että hänen päänsä oli verrattain pieni. Miksi ihmeessä Selina Pääkkö oli soittanut hänelle esiintyen kuin olisi hänen sukulaisensa, ja puhuen muutenkin hyvin outoja - sanoi, ettei tulekaan käymään vielä, vaan vasta myöhemmin ja puhui sukulaistensa kuulumisista ja muuta kummallista.

Petteri V. Kaksjärvi tunsi astuvansa Sherlock Holmesin, Hercule Poirotin, Kurt Wallanderin ja komisario Takamäen muodostamalle jatkumolle, ja päästi harmaat aivosolunsa jylläämään niille nurmettuneille viheriöille, joilta pystyi löytämään ratkaisun mitä oudoimpiin salasanomiin.

Petteri V. Kaksjärvi kallisti päänsä taaksepäin ja sulki silmänsä.

Kesädekkari - osa 6

- Kanna tota kassia!
- En muuten  varmaan kanna!
- Mitä sä sitten teet?
- Mä jään tähän.
- Sä et jää siihen!
- Varmaan muuten jään, mä en kävele enää milliäkään, jos ette sano minne me ollaan menossa ja miksi. Ja muutenki, mikä tässä koko jutussa on hei idea.
- Ei kuulu sulle.
- Jaahas, no mä lähden takas.
- Ja sähän et muuten lähde mihinkään!

Viimeiset sanat lausuessaan Pertti veti jostakin nahkatakkinsa alta suorastaan julman näköisen aseen. Tarkemmin tarkasteltuaan aseen näkijä olisi havainnut sen mustaa ruutia käyttäväksi revolveriksi, mutta tällaiseen Selinalla ei ollut sillä hetkellä minkäänlaista kiinnostusta. Koko kulunut vuorokausi oli saanut hänen mielensä niin sekaisin. Kummallinen pakomatka jonnekin syrjäiseen korpeen ja sitten epämääräistä kävelyä pitkin metsäpolkuja.

Seurassaan hänellä oli ollut Jurgen, joka oli ollut koko ajan hyvin vaitonainen, suorastaan umpimielinen, ja tämä Pertti - karkea mies, joka oli selvästi tottunut siihen, että hänen käskyjään toteltiin. Käskyjä Selina taasen ei ollut koskaan ollut hyvä noudattamaan, yleensä hän käski itse tai sitten meni muuten vain omia latujaan.

Miehet eivät olleet puhuneet juuri mitään Selinalle, mutta vähitellen matkan aikana hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että kaiken takana oli joku suurehko rikos. Se toisaalta kiehtoi Selinaa, mutta toisaalta kauhistutti. Epäselvää - ja näin asia, joka mietitytti runsaasti - hänelle oli, mikä oli hänen itsensä rooli tapauksessa.

Oli kesä, ja on vieläkin

On suvijuhlat takana, mutta kesää vielä jäljellä ja vielä voit alkaa lukemaan syksyn yo-kirjoituksiin ja nauttia lämmöstä ja kukkasista ja moottoripyörien ulinasta. Laitetaan nyt näin kesän kunniaksi muutama kuva.

 Auringon säteet valaisevat kyllä sen tummimmankin hormin, mutta älä silti vedä itseäsi ihan piippuun.

 Illalla ennen velvoitteiteni alkamista katselen tätä maisemaa, minkä jälkeen rikon sen pakokaasupilvellä.

 Toisinaan koiramme tarvitsevat vettä punaisista astioista, vaikka perinteisesti se onkin matadorin viitan väri.

Vain pakki puuttuu, sanovat. Totta, mutta tällä ei mennäkään metsään, eikä keittäminen ole tarpeellista.

Kesädekkari - osa 5

Rikosylikomisario Cajander ei ollut alaistensa keskuudessa tunnettu älykkäänä tunnejohtajana, lämpimien ja lohduttavien sanojen erikoisasiamiehenä, tiukoissa tilanteissa romahtajana, rennon poliisimiestyylin edelläkävijänä, mukavana kahvipöytäkumppanina tai ylipäänsä minään pehmeisiin tunteisiin viittaavien ominaisuuksien kantajana. Pikemminkin häntä olisi voinut sanoa pelottavan kovaksi, lujaksi, määrätietoiseksi, asiapitoiseksi, tarkaksi, rohkeaksi, niukkasanaiseksi ja toisinaan jopa tylyksi.

Ehkäpä juuri näiden ominaisuuksien johdosta Cajanderin johtaman rikososaston tutkinnat saatiin päätökseen ennätysajoissa ja huipputuloksin koko maan tasolla mitattuna. Mutta toisaalta juuri luonteestaan johtuen hän luultavasti oli jäänyt rikosylikomisarioksi, vaikka oli jo lähestymässä kovaa vauhtia kuudettakymmenettä ikävuottaan. Nimittäin kykyjensä puolesta Cajander olisi ehdottomasti kuulunut asettaa vähintään poliisipäällikön virkaan.

Kuitenkin jos joku hänen alaisistaan olisi juuri nyt sattunut olemaan hänen työhuoneessaan, olisi alainen varmasti epäillyt ensin omia silmiä ja korviaan, sitten Cajanderin terveyttä ja työkykyä ja lopuksi vielä koko aikaisemmin muodostamaansa käsitystä Cajanderista. Asia oli nimittäin sillä tavalla, että Cajander istui työhuoneessaan, näytti alakuloiselta ja masentuneelta ja jopa huokaisi raskaasti.

Cajander tuijotti seinää edessään ja mietti ankarasti. Jotain mahdotonta oli tapahtunut. Ei se vielä mitään, että hänen pöydällään lojui kirje, jossa uhattiin Suomen historian suurimmalla attentaatilla, eikä sekään, että kirjeen lähettäjät olivat pystyneet jo osoittamaan voimansa laukaisemalla räjähteen pääministerin tyhjänä olleessa Mercedes-Benzissä.

Pahinta oli, että hänen luottomiehensä, paras poliisimiehensä, matematiikanopettaja Eelis-Veikko Louhivaaran poika Simo Louhivaara oli murhattu pommi-iskulla, jossa myös hänen isänsä oli loukkaantunut. Ei koskaan Cajander ollut näyttänyt tunteitaan raaimpien ja törkeimpienkään tapausten sattuessa, mutta nyt - omassa työhuoneessaan suljetun oven takana - Cajander vaipui synkkyyteen.