Kesädekkari - osa melkein 8

Huoneessa istui useita ihmisiä – ainakin suhteellisen useita. Rikosylikomisario Cajander ei kuitenkaan noteerannut heistä kuin yhden ainoan: Eelis-Veikko Louhivaaran. Tämä pyörätuolissa istuva matematiikanopettaja tarkasteli tiettyjä papereita tarkemmin määrittelemättömän kummallinen eli outo ilme kasvoillaan.

Eelis-Veikon päässä pyörivät ajatukset. Oikeammin monet ajatukset, jopa niin monet, että ilman matematiikkataustaansa hän tuskin olisi pystynyt laskemaan niiden ja mielessään pyörivien kahviin liittyvien ajatusten suhdeluvun kaksidesimaalista likiarvoa ilman laskinta. Mutta Eelis-Veikko oli saanut koulussaan leikkisän lempinimen Matikka-Veikko – eikä turhaan. Hänen kykynsä selvittää vaikeitakin ongelmia päässälaskien oli lähes yhtä huikeaa kuin kahvihampaankolotuksensa.

Huoneessa olevat muut henkilöt, jotka olivat eräitä kyvykkäiksi tunnettuja rikosasiantuntijoita, melkein pystyivät kuulemaan Eelis-Veikon aivorattaiden surinan, mutta vain melkein, sillä Eelis-Veikon aivokoneisto oli aina niin hyvinrasvatussa tilassa, että sen muodostama meteli oli lähes olematon. Eelis-Veikon ajatusrattaiden laakerit olivat edelleen huippulaatua, olisi voinut jopa sanoa, että ne vaikuttivat vain parantuneen vanhetessaan.

Eelis-Veikon silmät olivat hiukan aiemmin tarkanneet papereita nopeilla liikkeillä, pyyhkien paperia kuin ammattimainen siivooja määrätietoisin ja kaikenkattavin ottein, palaten välillä takaisinpäin huomatessaan kohdan, joka tarvitsikin hiukan perusteellisempaa käsittelyä. Nyt kuitenkin Cajander ja muut korkea-arvoiset tyypit huomasivat Eelis-Veikko Louhivaaran silmänliikkeiden lakanneen. Hänen silmänsä olivat nyt pysähtyneet ja ne alkoivat hitaasti hehkua – tai ainakin niin kaikki ihmiset kuvittelivat – vaikka ehkä tuo hehkuminen oli vain heidän jännittyneissä mielissään muodostamaa harhakuvitelmaa, mutta jollain tavalla se silti sopi tilanteeseen, aivan kuin voisilmä puuroon.

– Ratkaisun avain on, Eelis-Veikko piti tehosteisen tauon havainnollistaakseen sanomansa painokkuutta, – Sipulijärvi.

Yleisö kohahti, tai siis olisi kohahtanut, jos kyseessä olisi ollut yleisö, mutta oikeastaan kyse ei ollut yleisöstä, vaan rikosalan ammattilaisista, joiden ajattelemaan tottuneet mielet käynnistyivät välittömästi. Noin kolmen neljäsosasekunnin jälkeen käynnistyi puhetulva, kun nämä ihmiset halusivat saada tietoonsa kaiken mahdollisen ja mahdottoman kyseisestä asiasta.

Eelis-Veikko vastaili kysymyksiin monen kymmenen vuoden tuomalla varmuudella, ja yltä aikayksikön – jos aikayksikkönä käytetään SI-järjestelmän mukaista sekuntia(s) – oli valmistunut ruutupaperivihkosta repäistylle paperille hahmoteltu nopean toiminnan suunnitelma. Nyt oli tosi kyseessä, sillä tarkoituksena oli estää kansallisen katastrofin synty, mutta myöskin pelastaa kaikki pelastettavissa olevat, tällä hetkellä kohonneen riskiluokituksen tilassa olevat ihmiset, joiksi voitiin luokitella muun muassa Sipulijärven rannalla yksikseen asusteleva 67-vuotias Erkki "Järvikeisari" Mänty, jota myös toisinaan Sipulijärven Erakoksi kutsuttiin.

Ja tämän toimintasykäyksen lähteenä oli ollut Eelis-Veikko Louhivaaran vasta pommi-iskussa henkensä menettäneen pojan Simo Louhivaaran kokoamat salaviestit, joissa kyseisen pommi-iskun suorittanut ryhmä viestitti todella ratkaisevista toimintaansa liittyvistä asioista. Tämän koodisanoman Eelis-Veikko Louhivaara oli pystynyt purkamaan, ja näin aktiivisen toiminnan painopiste olikin siirtymässä kohti Sipulijärveä. Eelis-Veikko Louhivaara taasen edellä mainitusta pommi-iskusta pyörätuoliin joutuneena ja edelleen kovin heikkokuntoisena päätti siirtyä aktiivisesta ajatustoiminnasta passiiviseen lepotoimintaan, sillä hänen palvelustaan ei tällä erää enää tarvittu.

Rikosylikomisario Cajander oli jo pukeutumassa omaan taisteluvarustukseensa, joka käsitti muun muassa luotiliivit ja onnea tuottavan jäniksenkäpälän. Matka kohti Sipulijärveä alkaisi pian.