Kesädekkari - osa 4

Eelis-Veikko tunsi silmäluomiensa painavan ainakin kahden suurehkon norsun ja yhden alemman keskiluokan täyteentankatun matkustajattoman auton yhteispainon verran. Jokin myös jyskytti hänen takaraivossaan niin, että seppien maailmanmestarikin olisi ollut kateellinen sellaisesta takomisesta. Eelis-Veikko sai kuitenkin väännettyä silmäluomiaan sen verran raolleen, että pystyi kieppuvan sumun seasta erottamaan ihmisiä, letkuja, valkoista ja sänkyjä. Matematiikanopettajan vääjäämättömän loogisella päättelykyvyllään hän pystyi salamannopeasti osoittamaan itselleen todistetuksi, että oli jostakin syystä sairaalassa - ja nimenomaan itse potilaan asemassa.

Eelis-Veikko ei kuitenkaan jaksanut pitää silmiään kauempaa auki; hänestä tuntui, että niiden raottamiseen olisi tarvittu vähintään kaksi rautakankea ja keskisuuren kylän verran voimaa vääntämään. Kaikkien elämänsä aikana väännettyjen funktioiden ansiosta hän onneksi pystyi käyttämään aivokoneistoaan vielä varsin kohtuullisella osalla ominaistehostaan. Eelis-Veikko näin pyrki lähtemään matemaatikkotyyliin aivan alusta johdonmukaisesti liikkeelle. Mitä hän oli tehnyt? Miksi hän oli joutunut sairaalaan? Mitä oli tapahtunut?

Samassa hän muistikin, että Simo oli tullut kylään silloin joskus. Missä Simo nyt oli? Silloin Eelis-Veikolla välähti kuin sytkärin liekki ammattikoululaisen käsien suojassa - tämä kaikki oli Simon ansiota, tai syytä, miten asian nyt halusi ilmaista. Eelis-Veikon mieliin palautui yhtäkkiä kova pamahduksen ääni - kuin tuhat paperipussia olisi pamahtanut korvan juuressa yhtäaikaa - ja myöskin Simon omituinen parahdus. Jokin Simon työhön liittyvä asia oli aiheuttanut tämän kaiken, kävi Eelis-Veikon mielessä ennenkuin hän vaipui takaisin uneen.