Kesädekkari - osa 6 ja 3/5

Hänet tunnettiin tarkemmin, tai toisaalta jopa epätarkemmin, jos ajatellaan klassisesti tavallista kansalaista, mutta kuitenkin tietyissä piireissä tarkemmin, ja kuten edellä mainittiin toisissa siis ei ollenkaan, nimellä Kredius. Kyseisellä lisänimellä hänet tunnettiin lähinnä hänen harrastuspiireissään. Harrastihan hän sentään intohimoisesti larppausta.

Toisaalta voidaan epäillä tunnettiinko häntä todella kyseisissä piireissä ollenkaan, sillä hänen larppausystävänsä luulivat hänen juovan kahvinsa maidon kera kuljettaen kahvinsa aina keltaisessa termospullossa ja käyttäen juoma-astianaan pinkkiä korvallista lapsille ja suhteellisen lapsenmielisille tarkoitettua muovimukia. Tämä kuitenkin kuului vain hänen Kredius-imagoonsa, ja niinpä hän toisinaan aamulla herätessään nauroikin yksikseen näille hölmöille larppausystävilleen, jotka eivät tajunneet, että todellisuudessa hän joi aina kahvinsa maidon kera, ei koskaan termospullosta, käyttäen isoisänsä vanhaa pahkasta veistelemää puukuppia ja muistaen vielä aina olla juomatta kupin pohjalle jäävää viimeistä kahvisenttiä - vaikka hän olisi ottanut santsikupillisenkin, niin kaatoi hän aina ensin kupin viimeisen kahvisentillisen pois.

Totuuden nimissä on kuitenkin näin hänen poismenonsa jälkeenkin todettava, että hänen ruusuiset kuvitelmansa olisivat paljastuneet todellakin ruusuisen piikkisiksi, sillä hänen larppausystävänsä ne vasta olivatkin onnistuneet häntä huijaamaan. Ei heidän Tulten valtias ja sankaritar Ritzenfelderin perilliset -larppausryhmänsä Wistoldelferingabongtzxu -nimellä tunnettu vihreävalkoraidalliseen haalariin pukeutuva mies ollutkaan vankilapaossa elelevä sarjamurhaaja, vaikka Kredius niin luulikin. 

Eräs toinen ryhmän jäsen oli saanut hänet jopa uskomaan, että kyseinen henkilö juo iltaisin appelsini-omenamehusekoitusta, mikä oli saanut Krediuksen viikon ajaksi pois tolaltaan, niin ettei hän pystynyt edes tervehtimään postiluukkunsa kautta naapurin mummoa.

Siksipä hänestä voidaan muodostaa tietynlainen käsitys suhteellisesti katsottuna naiivihkona henkilönä, joka kuitenkin osasi huijata muita ihmisiä, vaikka häntä pidettiin rehellisenä, minkä ansiosta hän olikin saanut ala-asteellaan fair play -palkinnon eräässä jalkapalloturnauksessa - vaikka hän oli ollut joukkueensa huonoin pelaaja, mikä oli joukkueen laatuun nähden melkoinen saavutus, huolimatta siitä, että yleensä ottaen huonoutta ei nähdä kovinkaan suurena saavutuksena, mutta tässä kyseisessä tapauksessa voidaan asia näinkin muotoilla, sillä olihan hän sen verran ainutlaatuinen ihminen joka tapauksessa, vaikkain nyt tosin jo lepää maan povessa.

Petteri V. Kaksjärvi huoahti tuntuvasti, tosin aika vetelästi, saatuaan kirjoitettua tämän tekstin loppuun. Hän oli väsynyt, mutta toisaalta onnellinen, sillä hän piti juuri tätä Kredius-lisäystä kuin suorastaan pisteenä i:n päällä tässä hienossa kirjassaan, jonka pituudeksi oli lopulta muodostunut 527 sivua. Onnellinen hän oli myös siitä syystä, että hän uskoi saavansa tällä uusimmalla teoksellaan ennenkuulumattoman suosion Fiktiivisten Elämänkertojen Harrastajat ry:n kokouksessa. Olihan hän pystynyt luomaan aivan uudenlaisen elämänkerran, mainitsematta edes kertaakaan henkilön nimeä, jota ei siis edes ollut olemassa, sillä olihan koko elämänkerta fiktiota.

Fiktiivisten Elämänkertojen Harrastajat eli lyhemmin FEH, oli varsin aktiivisesti toimiva, mutta pieni fiktiivisten elämänkertojen kirjoittamista harrastavien yhdistys. Yhdistyksen jäsenet olivat huomanneet, että monille ihmisille tuotti vaikeuksia käyttää puheessaan lyhennettä FEH, joten he olivat keksineet yhdistykselleen uuden ja paremmin lyhenevän nimen, jota käytettiin rinnakkaisnimenä. Tämä nimi oli Keksittyjen Elämänkertojen Kirjoittajien Klassisen Institutionaalisesti Liittoutunut Älymystö, lyhentyen tyylikkäästi KEKKILÄ.

Petteri V. Kaksjärvi kerkesi lähes vajota kirjoituksenjälkeiseen valveunitilaan, mutta puhelimen sointi katkaisi hänen tyhjyydentunteensa, ja näin hän valutti itsensä puhelimen luokse. Täytyy tässä kohden huomauttaa, että huolimatta nuorehkosta iästään - kahden- ja kolmenkymmenen välimaissa - oli hän näitä viimeisiä mohikaaneja, jotka vielä käyttivät pelkästään lankapuhelinta, koska hän pelkäsi, että Google-autot sieppaisivat hänen puhelimensa lähettämät radioaallot, ja näin voisivat salakuunnella hänen puheluitaan äidilleen.

Viisi minuuttia kestäneen puhelun jälkeen Petteri V. Kaksjärvi huoppui takaisin tuoliinsa, ja vajosi alas samaan aikaan kun hänen päässään surisi hämmästyttävä määrä kysymyksiä ottaen huomioon sen, että hänen päänsä oli verrattain pieni. Miksi ihmeessä Selina Pääkkö oli soittanut hänelle esiintyen kuin olisi hänen sukulaisensa, ja puhuen muutenkin hyvin outoja - sanoi, ettei tulekaan käymään vielä, vaan vasta myöhemmin ja puhui sukulaistensa kuulumisista ja muuta kummallista.

Petteri V. Kaksjärvi tunsi astuvansa Sherlock Holmesin, Hercule Poirotin, Kurt Wallanderin ja komisario Takamäen muodostamalle jatkumolle, ja päästi harmaat aivosolunsa jylläämään niille nurmettuneille viheriöille, joilta pystyi löytämään ratkaisun mitä oudoimpiin salasanomiin.

Petteri V. Kaksjärvi kallisti päänsä taaksepäin ja sulki silmänsä.