Sensaatiotarina jatkuu!

Viime kerralla jäimme kohtaan, jossa olin juuri mahdollisesti liukumalla suksillani, jotka siis olivat valmistetut muovista, mitä en ole vielä kertonutkaan. Tosin voi olla, etten liukunutkaan, vaan kävelin suksillani eteenpäin. Saadaksesi tämän selville lue muutamia rivejä eteenpäin, huikean jännittävä jatkokertomus lomanvietostani jatkuu.

"Juuri sillä hetkellä, joka jo aiemmin on määritelty, olin todellakin liukumassa suksillani vauhtiin, kun yhtäkkiä ei tapahtunutkaan mitään erikoista vaan jatkoin liukuani. Ajatukseni kävivät hetken aikaa räystäspääskysten pesinnässä Suomen kylmissä olosuhteissa, ja lipuivat sitten siihen pesään kuistin ulkoseinällä, jolta pesä kuitenkin jossain vaiheessa hajosi, mutta seinä pysyi ehjänä kuten voi olettaakin, sillä miksipä seinä olisi hajonnut, vaikka lintujen pesä hajosikin. Tuskin ainakaan myötätunnosta.

Aurinko jatkoi yhä paistamistaan, kuten tietääkseni aina tähänkin asti siitä lähtien kun olen syntynyt, mahdollisesti sitä ennenkin. En ajatellut ollenkaan tulevia ruotsin kirjoituksia, jotka todellakin ovat edessä kahden viikon kuluttua, vaan jatkoin matkaani tyynen rauhallisesti kääntäen päätäni hitaasti eri suuntaan kuin hetkeä aikaisemmin. Silloin se tapahtui. Silmäni laajenivat suuriksi ja tunsin yläselkäni jännittyvän samalla tavalla kuin kyynärvarren lihakset jännittyvät silloin, kun niiden kuvittelee olevan yläselän lihaksia.

 Kun katsahdin uudestaan taivaalle vaivihkaan, ikäänkuin salaten, kuin olisin pelännyt jonkun tarkkailevan minua rautiaan hevosen selästä jousipyssy rikkinäisenä olallaan, oli pilvenhattara jo lipunut pois auringon edestä ja hymyilevä pallukka nauroi koko pyöreytensä voimalla minulle aivan kuin olisi vain sedällisesti katsonut nuorempansa kulkua maan kamaralla. Huokaisin hiukan, tavallaan vaatimattoman oloisesti, mutta luultavasti kuitenkin niin äänekkäästi, että jos joku karhu olisi ollut sattumalta siinä vieressä, niin se olisi kuullut huokaukseni.

Ja kuinka ollakkaan, hetkisen kuluttua olin edennyt jo huomattavan pitkälle hiihtoreissullani. Olin jo hiihtänyt talon nurkan ohitse ja edessäni avautui peltoaukea, tai eihän se nyt kirjaimellisesti avautunut vaan enemmänkin kuvainnollisesti. Jälleen ajatukset onnistuivat valtaamaan mieleni syrjäyttäen täysin pois keskittymisen sen hetkiseen tasatyöntöön, minkä seurauksena olin lähellä joutua pisteeseen, jossa olisin melko pienellä todennäköisyydellä menettänyt tasapainoni. Mutta näin ei kuinkaan käynyt, ja voin jo aistia lukijoiden helpotuksen huokauksen, kun tämäkin täpärä tilanne selvisi ilman vakavaa vaaraa.

Millaisia olivat nämä kyseiset ajatukset, jotka olivat lähellä aiheuttaa uhkaavan, mutta kiehtovan vaaratilanteen? Tähän henkeäsalpaavaan tilanteesen kuitenkin jätän teidät lukijat, koittakaa kestää. Jos pelkäätte purevanne kielenne poikki jännityksestä, niin laittakaa puukapula hampaiden väliin."

Nyt voisin jopa sanoa, että jatkuu ensi numerossa, kuten Aku Ankassa on tapana. Valitettavasti en onnistunut tällä kertaa saamaan hampaita kalisuttavaa kuvitusta mukaan, mutta jospas sitten kerralla seuraavalla. Kiitos ja kuulemiin.

PS. Kuka on henkilö, joka on lukenu tätä blogia Hondurasissa? Siitä ansaitsis jo melkeen palkinnon..